Looking for the genuine experience (in Finnish)

with Ei kommentteja

Olen luonnoltani ollut aina, ystäväpiirissäni levinnyttä sanontaa lainaten, innokas paskiainen. Tapanani on tarttua uusiin haasteisiin paljon ennen, kuin edelliset on hoidettu pois kuljeksimasta. Seurauksena on tietyntasoinen tottuminen satunnaisiin hermoromahduksiin ja nöyryys omien rajojen tullessa vastaan. Kaikki negatiiviset sivuvaikutukset jäävät kuitenkin sen olennaisen varjoon, sillä ennen kaikkea kokemuksennälkäinen asenteeni on saanut minut muuttamaan uusiin maihin, juoksemaan raajani riekaleiksi ja vapaaehtoiseksi varmaan kymmeneen järjestöön. En ole ekstreme-eki pahimmasta päästä, huippu-urheilija enkä Suomen kovin järjestöjyrä, mutta parhaani mukaan tasapainoilen näiden haaveiden (tai kauhukuvien) välillä. Kaiken tasapainoilun välissä raavin kasaan tupla-maisterin papereita, jyvitän aikaa ystäville, musiikille, laadukkaille tuontioluille, sekä tietenkin ällösöpöilylle Skypen välityksellä.

 

Miten tähän sitten on tultu? Lapsuudessani partiovanhempani veivät veljeäni ja minua telttaretkille Nuuksioon, hiihtämään Lappiin ja pyöräretkille Ahvenanmaalle. Muistan elävästi polkeneeni alakouluikäisenä 24-tuumaisella Olmolla perheletkamme viimeisenä, pa(r)h(a)immillaan 80 kilometriä päivässä. Ja ihan varmasti oli koko päivän vastatuuli ja ylämäki. Penskana on tietenkin kalastettu ja rakennettu puumajoja. Lauantaisaunan Näyttökuva 2015-05-24 kello 13.10.59jälkeen katsottiin Avaraa Luontoa. Koulumatkat olen fillaroinut aina. Lukiossa poika laitettiin, vanhempien tavoin, vuodeksi ulkomaille vaihtoon oppimaan elämää. Tiedän siis hyvinkin tarkasti, että mistä suunnasta saan etsiä syyllisiä omaan seikkailunnälkääni – vaikka veljeni onkin elävä todiste onnistuneesta hanttiinlaittamisesta. Kuulemma keittää aamukahvinsa ennemmin espressopannulla, kuin nokisella pakilla. Kummallista.

Lippukunnanjohtajan poikana minuta laitettiin partioon, tietenkin, ja siitähän se avara maailma vasta aukesi. Ensimmäiset telttayöt viisi itseänikin nuorempaa ihmislasta vastuullani, ensimmäinen rehellinen totaalieksyminen talviseen metsään, ensimmäinen kirveellä sormesta irti sohaistu lihanriekale (ja kaksi vuotta myöhemmin toinen, kun en kerrasta oppinut), ja niin edelleen. Ensimmäinen hallitusvastuu yhdistyksessä. Ensimmäinen kerta oman fyysisen suorituskyvyn äärirajoilla, kun 15-vuotiaana marssimme Jasun kanssa rinkat selässä 18 tuntia läpi kelirikkoisen isänmaamme. Ensimmäinen ihan aidosti hengenvaarallinen tilanne Norjan vuorilla. Ensimmäinen partiotaitokilpailujen piirimestaruus, ja sitten vielä pienen pinon verran lisää.

Intistäkin piti saada irti kaikki tai ei mitään, ja testien kautta menin ensin rauhanturvaajakoulutukseen ja lopulta reservinupseeriksi. Siitä vuodesta jäi kyllä lopulta paska maku, mutta ainakin niitä mainittuja elämyksiä on nyt etsitty sieltäkin.

Jossain vaiheessa puolimaratonit ovat venyneet täyspitkiksi, mutta raja ei ollut vielä vastassa siinä kohtaa. Tokihan sitä on maratonin jälkeen paskana henkisesti ja fyysisesti, mutta miksi 42,195 kilometriä olisi joku absoluuttinen yläraja? Ennätysaikaansa voi tietenkin hioa loputtomasti, mutta entä jos juoksisi pidemmälle? Olin sukeltanut aika synkkiin vesiin, ja ihan huomaamatta. Ilmoittauduin viidenkymmenen kilometrin maastojuoksulle, varasin lennot Pariisiin ja aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti systemaattisen treenaamisen. Neljä kuukautta myöhemmin menetin ultramaraton-neitsyyteni.

Ettei tämä menisi CV-luetteloksi, niin jätetään hevikonserteissa ja teatterilavoille pyöriminen, Kiinaan ja sittemmin tänne Saksaan muuttaminen ja satunnaiset harrastukset joogasta painonnostoon ja salsasta boffermiekkailuun tämän tarinan ulkopuolelle. Sanotaan vain, että paljon on kokeiltu sitä aitoa kokemusta etsiessä.

 

Miten tähän on tultu? Eikä nyt vain perhetaustan ja tottumuksen näkökulmasta, vaan että miksi ihminen haluaa tehdä tätä? Lähteä yksin lenkille sateella. Pyöräillä yhdeksän tuntia naapurimaahan, kun junallakin pääsee. Hiihtää keskelle metsää, virittää itselleen kodin kankaasta, vääntää ruokaa avotulella, nukkua – usein huonosti – paukkupakkasen yrittäessä sinnikäästi tunkeutua makuupussisi untuvien välistä, ja aamulla purkaa leiri ja hiihtää takaisin. Vaeltaa Ruotsin Lapissa ilman Linkedin-profiilin hiomista ja fiilistellä puolukoita, joita saisi ihan siitä Manskun Siwastakin?

Näyttökuva 2015-05-24 kello 13.11.16

Niin, ja miksi legendojen gurut asuvat yksin vuorilla, eivätkä notku metropolien yökerhoissa aamukuuteen? Miksi Hei-vuoren buddhalaismunkit juoksivat maratonin joka päivä 1000 päivää peräkkäin etsiessään valaistusta? Miksi Siddhartha Gautama, Jeesus ja muut ns. kovat jäbät elivät askeettisesti, eivätkä vaikka kerryttäneet fyrkkapinoaan öljyfutuureilla? Älkää ymmärtäkö väärin, en halua kritisoida metropolien yökerhoja tai öljyfutuureja missään marxilaisuuden puuskassa, vaan tyydyn toteamaan olevani onnellisempi silloin, kun pääsen – mieluiten säännöllisesti – kosketuksiin ns. aitojen kokemusten kanssa.

Olen nyt käyttänyt fraasia ”aito kokemus” niin usein, että lienee aika avata mitä sillä haen takaa. Aidot kokemukset ovat minulle niitä hetkiä, jotka antavat sielulleni rakennuspalikoita, tai puhaltavat pois sen pinnalle kertyneen pölyn.

Reseptejä tällaisiin kallisarvoisiin hetkiin on monia, eivätkä kaikki suinkaan liity extreme-urheiluun. Lempibändisi paras biisi vuosia odotetulla livekeikalla. Ensisuudelma lentokentällä pitkän eron jälkeen. Kiipeäminen sadassa vuodessa hapertuneelle Camilla de Reylle, ja jalkojesi välistä näkyvä koski sata metriä alempana rotkossa. Auringonlaskun kultaiset säteet tiibetiläisen luostarin ylle kohoavien lintujen siivissä. Tämä video Barcelonan olympilaisten 400 metrin finaalista. Vesisuksien nouseminen ensimmäistä kertaa pinnalle. Mieletön tunnelataus, kun astut lavalle ja siristät spottivalossa silmiäsi. Maratonin maaliviiva. Ja kyllä – kuutamouinti erämaajärvessä, nuotion hypnoottinen loimu pakkasen kiristyessä tai kourallinen puolukoita ruotsalaisessa tunturissa.

Sisäinen biokemistini voisi lausahtaa vähemmän runollisesti: dopamiini, adrenaliini, endorfiini, serotoniini. Olkoonkin, että aivoni ovat tuolloin hormonikoktailista solmussa, mutta niissä hetkissä, sydän pamppaillen, kyynel silmässä tai tyynenä kuin harmonian perikuva, olen olemassa vain tässä hetkessä ja tätä hetkeä varten.

 

Niitä hetkiä en ole vielä löytänyt luentokalvoilta tai ruuhkabusseista.

Näyttökuva 2015-05-24 kello 13.11.35

Juuso

A!dventuresin puheenjohtaja – juuri siksi

 

Leave a Reply